Jatkan kirjoittamista täällä : http://ppipii.blogspot.com/

Ensimmäinen päivä ja yö kotona, ja olen jo nyt enemmän hajalla kuin tänne tullessani. Mä vaan kestä tätä huutoa ja tätä kireää ilmapiiriä täällä. Ei tämä ole enään se sama perhe missä mä vielä muutama vuosi sitten asuin. Tää kaikki täällä on vain mennyt pahempaan suuntaan koko ajan. Tää perhe rikkoo mua vaan koko ajan sisältä enemmän. Rikkoo ne viimeisetkin hyvän olon tunteet musta. En mä halunnut että tää menee tähän. En mä halunnut vihata mun perhettä. Enkä koskaan halunnut sanoa, että mä en halua olla kotona, että siellä mulle tulee vaan paha olo, mutta nyt ne sanat tulevat joka päivä mun suusta.

Mä olen muutenkin ollut taas aivan maassa. Kaikki ajatukset pyörivät taas päässä jättämättä mua rauhaan. En saa tehtyä mitään hyödyllistä, kaikki tuntuu vaan niin turhalta. Mä en jaksa edes jutella kenellekään, en jaksa keskittyä mihinkään. Mä haluan taas vaan olla ja unohtua kaikelta vähäksi aikaa. Mä en taas vaan yksinkertaisesti jaksa. Tää olo ja nämä ajatukset ovat vieneet mut taas tyystin. Hymyn tilalla ovat taas vain kyyneleet. Mä olen taas vaan niin hajalla. Tuntuu että mä en jaksa enään yhtään vastoinkäymisiä. Helpompi olisi taas vain luovuttaa.

' Niin taivas hoitaa lastaan,
kutsuu joka ainoaa
ja kaikki murheet pyytää
päälleen heittämään
Ja vaikka myrsky nousee,
luota silti Jeesukseen
Avoin syli sua odottaa '

~ Juha Tapio - Aamu ~

En ole pitkään aikaan kirjoittanut tänne taas mitään. Ei ole ollut aikaa, eikä kyllä tilaisuuttakaan kirjoittaa. Ajatuksia olisi ollut kuitenkin päässä, mutta en ole vaan saanut nyt niitä tänne rustattua. Nyt kun mulla olisi aikaa kirjoittaa, niin mitään ei oikein tule päähän, ja en saa vaan sanoja päästäni ulos.

Mä olen nyt ollut opistolla sunnuntaista asti, ja mulla ei ole kestänyt pää kasassa ei sitten mitenkään. Välillä on vaan tehnyt mieli painua omaan huoneeseen ja jäädä sinne. Mutta ei, en mä niin ole voinut tehtä, koska en mä kuitenkaan olisi saanut olla siellä rauhassa ja yksin, koska luultavasti kämppikseni olisi ollut siellä. Onneksi loma alkaa tänään, ja loman jälkeen saan oman huoneen, joten saan vihdoin sitä omaa aikaa mitä mä tarvitsen ja olen halunnutkin jo pitkään. Mulla ei vaan kestä pää asua toisen kanssa samassa huoneessa. En tiedä johtuuko se sitten siitä, että en tule vain toimeen kämppikseni kanssa, vai siitä, että tarvitsen vain sitä omaa aikaa enemmän kuin mitä luulin tosiaan tarvitsevani.

Tänään kotiin. Olen miettinyt että mitähän siitäkin tulee, koska en kuitenkaan tykkää olla kotona yhtään. En edes periaatteessa haluaisi kotiin, koska siellä on taas odottamassa huutoa ja riitelyä kaikkien kanssa. Mä en edes pidä riitelystä, mutta kotona riitelen pienimmästäkin asiasta, koska miulla ei vaan kestä hermot, johtunee varmaan siis siitä. Mä en muista milloin viimeeksi olisin halunnut mennä kotiin, tai odottanut näkeväni taas perhettäni, luulempa että varmaan ehkä ennen yläastetta. Kodin pitäisi olla paikka jossa on hyvä olla, mutta niin ei vaan minulla ole. Siellä oikeastaan mun olo vaan aina pahenee, ja tuntuu että mä olisin vain neljän seinän sisällä tekemättä mitään. Välillä jopa pelkään mennä kotiin, koska en halua nädä isäni taas juovan, ja äitini vaan raivoavan mulle ja veljelleni, ja vain siksi, että hänellä on stressiä. En halua kotiin.

Mä en odota edes lomaa, koska mulla ei ole mitään suunnitelmia. Ja luulempa että mä en jaksaisi edes mitään tehdäkkään. Tuskin näen ystäviänikään paljoa, en mä jaksa aina ottaa yhteyttä, ja olla se joka kysyy että nähdäänkö, ei se ole vain mun tehtävä. Kuten olen sanonut ennenkin, en mä jaksa roikkua ihmisissä. Ja olen tässä kyllä huomannutkin muutaman "ystäväni" kanssa, että jos mä en ota yhteyttä, niin ei heistä kuulu mitään. Huoh, en mä jaksa tuollaista enään, antaapi siis olla....

Ahdistaa taas vaan niin helvetisti. Tuntuu että mä taas vaan lipsun täällä opistolla, koska täällä on ruokailut ja en osaa olla menemättä sinne muiden kanssa, vaikka mitään en söisikään. Adistaa, ja mä kun niin luulin ja toivoin, että täällä saan taas itsekurin takaisin, mutta ei. Mä niin haluaisin saada sen kaiken takaisin mitä mulla oli vuosi sitte Sillon mulla oli itsekuria ja onnistuin jopa laihduttamaan. Nyt musta vaan tuntuu et paino lisääntyy ja vaan lihon, makaan ja tuntuu kun en tekisi mitän itseni hyväksi. Huoh, mä enviihdy enään täälläkään, täällä kaikki menee vaan niin perseelleen, kun voi. Vituttaa aivan suunnattomasti, jos nyt suoraan ihan sanon.

Haluaisin vaan sen oman kämpän jossa saisin olla ja tehdä ihan mitä vaan ilman, että kukaan kyttää. Mun jääkaappi sais olla niin tyhjä kuin itse haluan. Saisin treenata niin paljon kun jaksan. Mun ei tarvitsisi syödä, jos en halua. Mä olisin vapaa kaikesta tästä kyttäyksestä, vahtauksesta ja huomautteluista. Tätä mä haluan, olisin helvetin onnellinen kun pääsisin vihdoin kotoa ja opistolta pois !

Huoh tällästä taas tänään. Kirjottaminenkaan ei onnistu, ku kaikki pännii ja ahistaa ja plaah.

Mikään ei tunnu riittävän. Kädet täyttyvät päivä päivältä enemmän jäljistä. Enään ei riitä muutama jälki, en ole mihinkään enään tyytyväinen. Kädet täyttyvät, mutta paha olo pysyy. Tiedän -ei tämä ole ratkaisu, mutta se on vaan keino johon on hyvä tukeutua kun ei ole mitään muuta ja on vaan niin paha olla.

Sama on myös laihduttamisen kanssa. Mulle piti riittää se muutama kilo, että saisin vaan vähän laskettua painoani, vähän kiinteytettyä itseäni. Mutta nyt se muutama kilo on hävinnyt, ja enemmänkin, enemmän mitä mä kuvittelin koskaan laihduttavani. Tähän mun on vaan niin helppo siirtää kaikki paska lähtemällä lenkille lenkille, laskemalla kaloreita ym. Saan niin helposti siirrettyä ajatukset pois tällä. Ja ei, tuo ei ole se ainut syy, mä haluan vaan hyväksyä itseni, tälläisenä en siihen kuitenkaan pysty,vaikka kuinka haluaisinkin.

Mutta no niin, tässä mä taas istun opiston koneella ja kirjotan tänne. Huoh asuntola, huoh koulu, en jaksais nyt yhtään mitään, varsinkaan koulua. Voisin vaan mennä sänkyyn, jäädä sinne taas muutamaksi päiväksi. Mua ei suoraansanottuna kiinnosta paskan vertaakaan koko koulu, en mä jaksa mennä istumaan tunnille, kuunnella opettajan tylsää nukuttavaa puhetta. Huoh, mua ei siis vaan yhtään kiinnosta. Mulla ei ole yhtään motiivia edes nyt kouluun, mulla ois muutakin tekemistä -ehkä. Taino oikeastaan mä luultavammin vaan nukkuisin, olisin pois ihmisten ilmoilta.

Mä tuun taas tähän samaan aiheeseen mihin aina. Mä en juuri nyt vaan jaksa oikein mitään, tartten edelleen lomaa elämältäni, siten ehkä saisin jotenkin selvitettyä asioitani, tai antamalla vaan niiden olla. En mä edes tiedä haluanko setviä näitä kaikkia ajatuksia.....

Mä en haluais nähdä mua fyysisesti ja henkisesti satuttanutta ihmistä enään koskaan, mutta miksi hän on joka paikassa kuin minäkin, törmään häneen aina jossain. Hän on aina siellä missä minäkin. Kävelen kaupassa, ja näen hänet. Menen kaverilleni viettämään iltaan, hän on sielläkin. Mä haluaisin päästää irti, unohtaa kaiken mitä hän teki mulle. Olen koittanut unohtaa, mutta kaikki palaa mieleen, kun näen hänet. Tiedän, että hän ei kadu tekojaan. Hän tietää, että mitä on minulle tehnyt, mutta ei välitä. Hän on kuin mitään ei olisi koskaan tapahtunutkaan. Tiedän, että hän tietää miten nämä on muhun vaikuttanut, mun elämään, ja mitä mä oon käynyt hänen takiaan läpi. Hän tietää myö sen että näiden tapahtumien takia olen halunnut lähteä täältä omankäden kautta, jättää kaiken taakse. Aina kun näen hänet, pelkään että hän tekee mulle jotain taas, varsinkin silloin jos hän on aineissa tai humalassa. Mä haluan vaan unohtaa, ja olla näkemättä häntä enään.

Mulla on ollut nyt viimeiset kolme viikkoa työharjoittelu, ja tänään olisi viimoinen päivä töissä, sitten takaisin koulun penkille. En tiedä mitä siitäkin tulee. Olen kuitenkin aina tunneilla ihan omissa mailmoissani. Enkä mä edes haluaisi takaisin kouluun, koska kun olen asuntolassa mun ajatukset pyörii vaan tän kaiken ympärillä. Siellä ei ole oikeastaan paikkaa missä saisi olla yksin silloin kun sitä tarvitsee, koska kuitenkin kämppikseni on aina huoneessa, ja sinne en sitten halua mennä, koska en hänen kanssaan tule toimeen. Jano, asuntolassa mä olen kuitenkin aivan eri ihminen, ei siellä voi näyttää jos menee paskasti, tai tekisi mieli vain itkeä. Koska joko siitä tulee älyttömät kyselyt, tai sitten outoja katseita. Joten, mä vedän taas sen naamarin päälleni, kun kouluun menen.

Nyt mun täytyy mennä. Luulempa että kirjoitan taas illalla päivästä ja olostani enemmän....

'Every day here you come walking
I hold my tongue, I don't do much talking
You say you're happy and you're doing fine
Well go ahead, baby, I got plenty of time
Because sad eyes never lie
Because sad eyes never lie'

~ Enrique Iglesias - Sad eyes ~

Mä kirjotan taas...Kirjotan taas siitä samasta olosta, samanlaisesta päivästä kuin aina, samoista ajatuksista. Kirjotan taas siitä, kuinka paha olo mulla on tänäänkin ollut, kuinka samanlainen päivä mulla oli tänäänkin, ja miten ajatukset pyörivät taas ruuassa, kropassa ja pahassa olossa...

Ähh, tänään taas kuulin kuinka huolissaan ihmiset ovat musta. Kuinka vaikeaa heidän on lukea blogiani, nähdä mut kuitenkin hymyilevänä tyttönä tietäen kuinka täysin se hymyilevä tyttö on sirpaleina sisältä. En mä ole heille puhunut mitään, he ovat vaan lukeneet, ja silti heistä tuntuu tuolta. Parempi ehkä siis, että mä en puhuisikaan kellekään, koska jos mun blogin lukeminen tekee jo pahaa, niin entä kun sanon kaikki sanat omasta suustani ihmisille suoraan. Enkä mä kyllä kykenisikään puhumaan mun asioista jollekin silmästä silmään, ei musta ole siihen (olen muistaakseni tästä tänne jo kirjoittanut).Päätin että pysyn siis tässä kirjoittamisessa, tämän mä osaan jotenkin. Kirjottaminen on kuitenkin mulle turva musiikin lisäksi. Ilman musiikkia ja blogia/päiväkirjaa en enään pärjäisi. En osaa olla kirjoittamatta tänne, vaikka tämänkin olen meinannut lopettaa monesti, kun tuntunut että tämäkään ei auta.

Sain nukuttua muutaman tunnin pitkästä aikaa, mutta senkin katkonaisesti. Oli sekin kuitenkin jotain. En nähnyt painajaisia, ja sain nukuttua, se oli kuitenkin pääasia.

Sain taas lommon mun itsetuntoon. Pieni huomautus ulkonäöstäni, tai oikeastaan kropastani sai mut taas tähän pisteeseen. En voi, enkä halua laittaa mitään suuhuni. Toivoisin vaan, että oisin taas jossain vaiheessa se pieni tyttö, joka joskus olin. Siihen mä pyrin.

Ajatukset aivan sekaisin, kirjoittamisesta ei oikein tule mitään.

Mä olen taistellut tämän olon kanssa pitkään. Olen puhunut, sulkeutunut ja avannut itseni taas uudestaan. Oon tippunut kuoppaan yhä uudelleen, ja kivunnut sieltä taas ylös. Oon taistellu ajatuksia vastaan ja lopulta luovuttanut. Tän kaiken olen käynyt läpi uudestaan ja uudestaan, ja kuitenkin tipun aina lähtöpisteeseen.

Multa on taas voimat täysin loppu. Nyt tuntuu että helpompi olisi taas luovuttaa. Aina ollessani vähän korkeammalla tulee takapakkia, ja tipun taas sinne kuoppaan. Olen koittanut tosiaan päästä elämässäni eteenpäin, koittanut selvittää asioitani, saada sitä hyvää oloa takaisin -turhaan. Tuntuu, että mä olen tehnyt turhaan töitä, koska olen nyt kuitenkin tässä samassa pisteessä, siinä pisteessä mistä lähdinkin kipuamaan ylöspäin.

Olen koittanut olla muiden lähimmäisteni tukenakin kaiken tämä keskellä. Olen ollut välittämättä itsestäni, mun omasta olosta ja pahasta olosta, ja vain sen takia, että lähimmäisilläni olisi hyvä olla. Olen heittänyt mun oman olon jonnekin sisimpääni, jättänyt sen sinne, ja ollut välittämättä, vain siksi, että olen välittänyt muista enemmän kuin itsestäni. Nyt musta tuntuu, että musta ei ole enään edes tukemaan muita. Kyllä mä yritän, mutta tuntuu kuin en antaisi lähimmäisilleni kaikkea sitä tukea, mitä haluaisin antaa ja mihin olen ennen pystynyt. Mä olen vaan liian hajalla siihen, että olisin muiden tukena niinkuin ennen. En saa pidettyä omaa päätäni kasassa, en siksi pysty auttamaan, oikeastaan kuuntelemaan lähimmäisiäni sen verran kuin haluaisin.

Olin taas pitkään satuttamattani itseäni. Vanhat jäljet olivat enään vain arpia. Muistoja menneistä, siitä pahasta olosta, mikä mulla on ollut. Jokainen jälki on muistutus kaikesta mulle tapahtuneesta. Eilen sorruin, purin yöllä kaiken taas käsiini, kylkeeni, kun mietin asioita ja en saanut unta taaskaan, jo kolmas uneton yö. Mulla on taas lisää kipeitä muistoja käsissäni ja kyljissäni, muistuksia taas tästä kaikesta olosta, kaikesta kipeistä asioista, joita en saa ulos itsestäni.

Tarvitsisin lomaa elämältäni tällähetkellä. Toisaalta sellaista lomaa, että saisin käsitellä kaiken taas alusta uudestaan. Toisaalta taas lomaa, että saisin unohtaa kaiken hetkeksi, olla ilman mitään.

' :Mä tuijotan tyhjyyteen mun kotirappusilta
Sataa vedet niskaan ja aamust tulee ilta
Ajatukset ravaa ees taas varrella virran
Ajatukset paperille, paperi rakentaa sillan:

Musta tuntuu välil et seinät kaatuu mun päälle
Murheita löytyy meitsil hukuttaa sadesäälle
Tuntuu et pää räjähtää kaikista paineista
Mun pitäs oppii, ja oppia yritän
Turha hymyillä, jos ei oo aihetta '

~ Rauzka - Sateista ~

Linkistä löytyy tuo kappale ja myös muita kappaleita kyseiseltä artistilta

En nukkunut yöllä taaskaan yhtään. Näin on ollut nyt muutaman päivän, kohta viikon. Kyllä mua väsyttää, mutta en kuitenkaan nukahda. Toisaalta se johtuu ehkä siitä, että mä en halua nukahtaa painajaisten takia, ja myös se vaikuttaa, että kun olen yksin ja käymässä nukkumaan, mun ajatukset käyvät taas pyörimään kaiken ympärillä. Ja yksi syy on ehkä myös se, että mä olen niin huolissani parista ihmisestä, ja mietin sitten heitä ja menetän myös siksi yöuneni.

Kuulen joka päivä kysymykset ' miten menee? miten voit ? mikä on kun oot niin vaisu ?', en jaksaisi enään vastata noihin kysymyksiin. Mihin tämä mun olo muuttuisi päivässä, miksi sitä pitää koko ajan kysellä? Tiedän, joillekin se on vain tapa, kuitenkin ehkä jotkut tarkoittavat sitä mitä kysyvät. Mutta jokainen joka noita asioita minulta kysyy saa saman vastauksen ; ' mulla menee ihan hyvin. Voin ihan hyvin. Ei mua mikään vaivaa, on vaan ollu huono päivä, '. Musta ei ole sanomaan totuttaa mun voinnista. Yksi syy siihen on se, että pelkään ihmisten kaikkoavan ympäriltäni.

Mä en vaan halua huolestuttaa ketään olollani, tai sanomisillani. Parempi vaan sanoa kaiken olevan hyvin, niin kukaan ei huolestu. Mä olen kuitenkin jo nytten työntänyt ystäviäni kauemmas mun luota. Olen tehnyt sen huomaamattani, mutta nyt olen sen huomannut, kun olen miettinyt asiaa enemmän. Tätä en olisi halunnut, mutta mä en mahda mitään, kun en jaksa pitää yhteyttä oman oloni takia. Toisaalta, miksi minä olisin aina se, joka pitää yhteyttä, ja kysyy mitä kuuluu, mun mielestä se on aika yksipuolista, joten olen antanut senkin olla.

Mä olen tässä miettinyt mun ja äidin suhdetta. Vähitellen mä tajuan sen, että mä haluaisin kuulla häneltä muutaman rakastavan sanan. Edes sen, että hän välittää musta. En muista milloin viimeeksi olen kuullut äidiltäni sanat, että olen tärkeä hänelle, tai että hän välittäisi musta. Valehtelisi ja edes sanoisi välittävänsä, se riittäisi. Kyllä mäkin hänestä välitän, vaikka se tunne onkin välillä ihan mun sydämmen nurkassa, ja tunnen vaan suurta vihaa häntä kohtaan. Kuitenkin hän on mun äiti joka on pitänyt musta huolta, eikä hylännyt missään vaiheessa, vaikka joutui kasvattamaan mut yksin muutaman vuoden, ennenkuin isäpuoleni astui kuvioihin mukaan. Äiti on kuitenkin ollut mun elämässäni kaikkein pisimpään. Kuunnellut mun murheet ja huolet, kun olen harvoin hänelle ne kertonut. Muttasiis niin, mä haluaisin vain kuulla äidin suusta nämä sanat edes joskus; 'olet tärkeä minulle'.

Mulla on taas tänään ollut hirveän herkkä päivä. Olen käynyt itkemään mitä pienimmistä asioista. Osittain tämä johtuu ihan väsymyksestä. Noh, ehkä mä saan tänäyönä jotenkin unta, ja huomenna päivä olisi vähän edes parempi kuin tänään.

' Etkö pelastaisi elämääni tänä yönä?
Pysy vain kanssani ja selviän
Etkö vain pitelisi minua?
Anna kiltti anteeksi kunnolleni ja
Paranna mieleni, pidä kiinni minusta
Etkö pelastaisi elämääni
Tänä yönä? '

~ Hanna Pakarinen - Save my life tonight ~

Miksi meidän perheen pitäisi olla muiden silmissä täydellinen? Ihan kuin kukaan ei tietäisi sitä, että meidän perhe ei todellakaan ole täydellinen, vaan kaukana siitä!En vaan ymmärrä, miksi äidin pitää esittää mukavaa, kilttiä ja ihaninta ihmistä aina silloin, kuin meillä on joku kylässä. Tämän taas satuin huomaamaan tässä eilen, kun kultani oli meillä.

Äiti ei taida ymmärtää, että jos hän esittää yksin täydellistä perhettä, niin eise riitä, koska kuitenkin musta, ja muista huomaa, että kaikki ei ole kohdallaan. Ainakin musta, koska en enään osaa peittää oloani niinkuin ennen. Paha olo näkyy musta yhä helpommin läpi, tai ainakin ne ihmiset, jotka mua osaavat lukea huomaavat sen.

Pelästyin taas muutaman kerran kosketusta, kun kulta oli meillä. Hän ei varmaan huomannut, ehkä ihan hyvä niin. Säikyn taas vaan niin herkästi sitä, jos joku koskettaa mua niin että mä en huomaa sitä. Mulle tulee vaan hirveä paniikki. En myöskään siedä sitä, että mahaani kosketaan. Tämäkään ei johdu kuin musta ja siitä, että en itse siedä kroppaani.

Olen taas tänään ollut siitä saakka omissa ajatuksissani, kun kultani lähti. Kävin kävelemässä, mietin kaikkea. Pää on taas täynnä niitä hyviä sekä huonoja asioita. Mä en tosiaan tiedä tahdonko tosiaan lähteä täältä, vai jäädä tänne katsomaan elämääni vielä eteenpäin?

' Minä tahtoisin levittää nämä siivet
Kohottaa joka repaleen
Hajottaa pois sankat synkät pilvet
Vaihtaa tahrat vapauteen
Mutta kahlehdittu oon niin kuin muutkin
Näihin tomuisiin siteisiin
Siksi odotan, luotan milloin tuutkin
Sinä näät näihin kipeisiin '

~ Juha Tapio - Luotettava ~