Mä olen taas pettänyt itseni. Syön liikaa, liikun liian vähän. En vaan saa vissiin taottua päähäni sitä, että mun pitäis laihduttaa. Mielialat heittelee taas ihan miten sattuu. Aamulla herään, kaikki on hyvin, mutta sitten se hyvä olo vaan häviää pois, ihan kuin sitä ei olisi ollutkaan, ihan kun kaikki ois ollut jo aamusta huonosti, maailma kaatumassa niskaan, en edes osaa kuvailla tätä tunnetta.
Hymy, välillä mietin mitä sekin on. En osaa enään hymyillä, tai osaan, mutta en hymyile. En saa iloa vaan mistään irti. Tuntuu että vaan kaikki paska pyörii päässä, ja kaikki hyvät ajatukset jäävät sinne taka-alalle, mistä saisin aihetta hymyillä.Kullan kanssa saan oltua edes vähän aikaa onnellinen.
Hymy, välillä mietin mitä sekin on. En osaa enään hymyillä, tai osaan, mutta en hymyile. En saa iloa vaan mistään irti. Tuntuu että vaan kaikki paska pyörii päässä, ja kaikki hyvät ajatukset jäävät sinne taka-alalle, mistä saisin aihetta hymyillä.Kullan kanssa saan oltua edes vähän aikaa onnellinen.
Olen alkanut taas myös satuttaa itseäni. Kylkeni on pahasti tulehtunut, ranteet muuten vain arat. Aloitin ja lopetin työllä ja monta kuukautta kestäneellä tuskalla itseni satuttamisen ja aloitin taas, ja en enään pääse pois tästä kierteestä. Se on vaan nyt ainut asia joka auttaa tähän ahdistukseen. Välillä ajattelen, että jos vain voisin leikata itsestäni nämä ylimääräiset pois, se olisi vaan kaikkein helpoin tapa, mutta se on vaan onneksi ajatus.
Mulle ovat monet yrittäneet sanoa, että tarvitsen apua, mun omakuva on vääristynyt ja muuta, mutta mun vastaus kaikeen on aina kielteinen. 'olen terve,en tarvitse apua, ei mua mikään vaivaa, kuvittelet vaan' ovat mun yleisimmät mitä muille vastaan kun sanovat mun olosta. Toisaalta en kuitenkaan ajattele noin. Ehkä ajattelen ihan pienesti, että ehkä tarvitsenkin apua. En ehkä vaan halua myöntää sitä itselleni, enkä muille.
Tuntuu vaan niin itsekkäältä sanoa muille, 'että antakaa mun olla, elkää puuttuko elämääni, tämä on mun elämä, ei kenenkään muun', mutta niin se on.
Välillä vaan inhottaa kun mun elämään puututaan liikaa, koska kuitenkaan tämä ei vaikuta heidän elämiseen mitään, mitä teen ja miksi ja milloin. Tiedän, muut ajattelevat vaan mun parasta, ja haluavat että mulla on hyvä olla ja blaa blaa... Mutta enköhän mä sanoisi jos mulla ei olisi hyvä olla, jos en enään jaksaisi. En tiedä sanonko -tuskin, jos enemmän asiaa ajattelen.
Toisaalta, kun ajattelen, niin en ole puhunut kenellekään, ehkä kullalleni sanonut jotain pienesti, jos en ole jaksanut, tai olisin vaan halunnut lähteä tästä maailmasta pois.
Ehkä tää vuodatus oli taas tässä, kiitos nam.
Mulle ovat monet yrittäneet sanoa, että tarvitsen apua, mun omakuva on vääristynyt ja muuta, mutta mun vastaus kaikeen on aina kielteinen. 'olen terve,en tarvitse apua, ei mua mikään vaivaa, kuvittelet vaan' ovat mun yleisimmät mitä muille vastaan kun sanovat mun olosta. Toisaalta en kuitenkaan ajattele noin. Ehkä ajattelen ihan pienesti, että ehkä tarvitsenkin apua. En ehkä vaan halua myöntää sitä itselleni, enkä muille.
Tuntuu vaan niin itsekkäältä sanoa muille, 'että antakaa mun olla, elkää puuttuko elämääni, tämä on mun elämä, ei kenenkään muun', mutta niin se on.
Välillä vaan inhottaa kun mun elämään puututaan liikaa, koska kuitenkaan tämä ei vaikuta heidän elämiseen mitään, mitä teen ja miksi ja milloin. Tiedän, muut ajattelevat vaan mun parasta, ja haluavat että mulla on hyvä olla ja blaa blaa... Mutta enköhän mä sanoisi jos mulla ei olisi hyvä olla, jos en enään jaksaisi. En tiedä sanonko -tuskin, jos enemmän asiaa ajattelen.
Toisaalta, kun ajattelen, niin en ole puhunut kenellekään, ehkä kullalleni sanonut jotain pienesti, jos en ole jaksanut, tai olisin vaan halunnut lähteä tästä maailmasta pois.
Ehkä tää vuodatus oli taas tässä, kiitos nam.
Kommentit