Mulla on ollut olo jo pitkään että mä en kelpaa muille, en tälläisenä. Oon liian huono menemään muiden  ihmisten sekaan. Ei musta oikein ole enään siihen, että olen joka paikassa se joka juttelee. Ennen juttelin, nauroin ja jopa hymyilinkin enemmän. Se kaikki on nyt jossain tumman verhon takana, jossain, josta mä en sitä saa takaisin. Ehkä joskus, mutta tuskin nyt.

Tänään kävellessäni kotona rappusia ylös mennäkseni omaan huoneeseeni, tunsin taas sen saman olon kun joskus; kuinka silmissä alkoi sumentua, maailma pyöriä silmissä. Otin seinästä tukea, seisoin vähän aikaan siinä, että en kaatuisi ja menin omaan huoneeseen. Toisen kerran tänään sama toistui, mutta pyörryin kuitenkin, vaikka luulin vain, että se olisi vaan heikotusta.

Ei tämä kaikki voi johtua siitä, että en ole syönyt muutamaan päivään, ehkä viikkoon -en tiedä, en jaksa edes välittää, ei ole vaan nälkä, en edes halua syödä. Tää paha olo ja kaikki ajatukset vie mut vaan johonkin toiseen maailmaan, jossa ei ole aikaa syödä, ei aikaa muille -vaan minä ja peili.

Hieman sekalaista tekstiä taas, pahoittelut.


' Puoltakaan en sun kivustas voi tietää

sanat kaikki vailla voimaa ilmaan jää

mut joku aamu, mä tiedän sen

sä heräät huomaamaan

sinä selvisit ja kelpaat kelle vaan '

~ Juha Tapio - kelpaat kelle vaan ~