Ei mulla oikein ole mitään sanottavaa enään. En osaa kirjoittaa enään itseäni ylös, en tiedä miten tän kaiken mun sisältä kirjoittaisin, miten laittaisin ajatukseni sanoiksi. Kirjoittaminen on nykyään vaikeaa, puhuminen vielä vaikeampaa. Mutta aina voin yrittää. Pienikin sana mun sisältä paperille kirjoitettuna auttaa mua itseäni. Kunhan saan edes vähän itseäni ylös.

Tuntuu taas kun söisin kaikkia muita enemmän. Mun syöminen on taas sitä että närkin ruokaa, en laita mitään kuitenkaan suuhun. Joskus muutaman haarukallisen, mutta sekin tuntuu niin helvetin pahalta. Mä en vaan enään mahda tälle mitään. Syöminen tuntuu vaan niin helvetin pahalta. Se on mulle taas yhtä vaikeaa kun joskus. En mä tätä halunnut, halusin vaan laihduttaa muutaman kilon, nyt olen kuitenkin tässä tilanteessa. Ei, ei tämä ollut sitä mitä halusin. Halusin vaan, että osaisin hyväksyä itseni ja kroppani.

Luin mun päiväkirjaa siltä ajalta kun olin siellä peilin toisella puolella, siellä josta en päässyt omin voimin takaisin, vaan tarvitsin muiden apua. Silmääni pisti tämä: ' Mä en jaksa tätä. Olen kuin toinen ihminen. Olen hylännyt ystäväni, rikkonut mun parisuhteen, satuttanut mua rakastavia ihmisiä, eniten rakastani, satuttanut itseäni, ollut aivan toisessa maailmassa välittämättä muista. Tää kaikki on mulle liikaa. Mulla on voimat täysin loppu. En osaa ottaa apua vastaan. Tiedän että tarvitsen apua. Tarvitsen jonkun auttavan käden. Mä luulen, oikeastaan tiedän, että mua ei kohta enään ole täällä. Tiedän että  kauaa mä en jaksa enään. Mä olen vaan niin hajalla sisältä, mä olen niin loppu. Mä tarvitsen apua, en vaan osaa sanoa noita kolmea sanaa kenellekään. Luulen pärjääväni, mutta ei, en mä pärjää, en enään kauaa. Sanon kohta hyvästi kaikille ja lähden pois, se tuntuu oikealta. Mä olen loppu.' . Nuo sanat voisin kirjoittaa nytkin uudestaan, nuo kertoo niin paljon mun tilanteesta taas, nuo sanat on kuin tänään kirjoitettu.

Tänään olisin halunnut vaan jäädä sänkyyn, käpertyä sinne, olla näyttäytymättä kenellekään itseäni. Jäädä omaan huoneeseen, itkeä tän olon pois. Mä en halua nousta enään aamulla ylös, en halua nähdä tätä maailmaa, en halua tuntea tätä oloa mun sisällä, en halua satuttaa itseäni enää tällä kaikella.

' Mua ahdistaa,
mua masentaa.
Miks tää kipu ei voi loppua?
En jaksa enää kauaa,
tätä on kestänyt jo vuosia.
Osaan kuunnella,
mutta en enää puhua.
Sulkeutunut tyttö,
sulkeutunut omaan maailmaansa,
eikö kukaan voi häntä auttaa?
Aika pysähtyy,
katselee omaa elämäänsä filmillä,
nyt riittää, en enää kestä tätä.
Kuolisi pois, joutuisi edes helvettiin,
pois tuskasta, pois kivusta. '