Mietin eilen yöllä kaikkea, enimmäkseen mun perhettä ja itseäni tässä perheessä. En mä ole osannut sanoa pitkään aikaan perhettäni perheekseni. Ei musta tunnu siltä. Välillä tuntuis kun olisin joku adoptiolapsi, koska mä olen niin erilainen perheeseeni verrattuna, ja välillä ihan kuin toisesta mailmasta. Mä olen aina ollut se joka joutuu vaikeuksiin, jolla on ongelmia, ja jonka takia muut saavat kärsiä ja olla huolissaan. Välillä taas olen se, joka koittaa pitää meidän perhettä kasassa, kun tuntuu että kaikki vaan huutavat ja käyttäytyvät toisia kohtaan kuin saastaa.

Mä toisaalta haluaisin jo muuttaa omaan kotiin, aloittaa oman elämän ilman mun perhettä, ilman kaikkea tätä mitä mulla nyt on . Luulempa että muutto auttais mun ongelmia, ja parantais ehkä vanhempien ja mun suhdetta toisiinsa, kun olisi vähän matkaa, eikä tarvitsisi nähdä joka päivä, ja tapella pienimmästäkin asioista koko ajan.

Äiti tietää, että kun mä täytän 18- vuotta, niin mua ei enään kotona näy. Olen sanonut sen hänelle monesti, ja tehnyt selväksi että kotona en enään sen jälkeen liiku, ellei ole jotain aivan pakollista. Hän tietää myös sen, että mä muutan kauas täältä, oikeastaan kauas heistä. En mä halua asua lähellä, en edes 100 km päässä, sekin on liian vähän... Mä haluan oikeasti irti mun perheestä. Ehkä mulle tulisi jossain vaiheessa ikävä, ehkä ei. Luulen että ei, koska mä en ole koskaan potenut koti-ikävää, en edes pienenä ollessani lastenleireillä yms. paikoissa. Ei mulla ole koskaan ollut kiire kotiin, saatika ikävä kotia ja perhettäni.

Eilen mietin myös itseäni aika paljon, elämääni, oikeastaan sitä, millaiseksi elämäni on muuttunut tässä muutaman vuoden sisällä...

Kun menin 6. luokalle, olin iloinen, pirtsakka ja hymyilevä tyttö. En tiennyt oikein maailman pahuudesta juuri mitään. Mulla oli kavereita ja ystäviä, ja viihdyin heidän seurassaan. Mä nauroin ja pidin itsestäni.Kaikki muuttui kun menin 7. luokalle. Uusi koulu, ja uudet ihmiset pelottivat, tai oikeastaan jännittivät. Muutaman viikon jälkeen kaverit ja ystävät hävisivät mun ympäriltä, he löysivät oman uuden paikkansa muiden joukosta, saivat parempia kavereita. Silloin mua alettiin kiusata, mut otettiin silmätikuksi luokallamme, sitten muutaman yläluokkalaisen myös. Sitten multa hävisi hymy, nauru ja se iloisuus, josta mut oli tunnistanut vielä kuudennella luokalla. Aloin vihata itseäni, mun kroppaa, halusin muuttua ajatuksella, että ehkä sitten muut pitäisivät musta, ja saisin niitä kavereita. Masennuin ja sitten mukaan astui syömishäiriö, joka laukesi näkyvästi hyväksikäytön jälkeen.

' Joka päivä on painajaista
Joka päivä on aina turhan samanlaista.
Aina toivoo et huominen
Menis paremmin, ku eilinen.
Kaikilla on joskus vähä hankalaa
Ei kellää oo helppoa.
Mut silti pitää uskoo huomiseen
Ja et mitä huominen tua meille.
Tuoko se meille hyvänolon tunnetta
Vai pelkkää surua.
Sitä ei ite voi päättää
Koska jumala ilon ja surun määrää.
Vaik välil on huonoi päivii
Ei se merkkaa etteikö tulis myös hyvii.
Sun pitää elää päivä kerrallaan
Nii pysyy elämä loistossaa. '

~ Priamos - Elämää ja Tuskaa ~