Äiti kävi puhumaan osastosta. Sanoi että se olisi hyväksi minulle terveyden ja mun hyvinvoinnin kannalta muutenkin. Olen kuulemma taas samassa tilanteessa kuin viimeeksi. Siis siinä, että mulla ei ole enään muuta kuin liikunta ja paha olo. EI, oli mun vastaus heti, kun kuulin sanan osasto. Äiti on väärässä tässä asiassa.
 Miksi ihminen tyrkytetään heti jonnekin hoitolaitokseen jos on vähän jotain ongelmia. Ja mulla ne ongelmat eivät ole niin suuria. Ei syömishäiriö ole mun elämää pilannut, pärjään ihan hyvin, ei mulla ole mitään hätää, kyl mä pärjään -oikeasti. Mä en edes kuuluisi osastolle. Olisin liian lihava niiden kaikkien muiden rinnalla, jotka oikeasti ovat sairaita ja tarvitsevat apua. Ja äiti on ainut, joka mulle on sanonut, että tarvitsisin apua. Taino, on niin joku muukin tainut sanoa, mutta äh, ei se ole niin justiinsa. En jaksa yleensä käydä tappelemaan ihmisten kanssa siitä, tosin äiti on poikkeus, koska hän voi asialle jotain tehdäkin,ja on muitakin muutamia poikkeuksia löytynyt.
Tällähetkellä ahdistaa koko osaston ajatteleminen suunnattomasti, ahdistaa taas muutenkin. Huomenna on uusivuosi ja pitäis lähteä juomaan. Eli siis torstai aamuna on morkkis ja paska olo ja yäh, siinä menee tas mun paastoamiset siis.

Päässä pyörii sanat läski ja laihduta.Ahdistaa.