Murruin tänään ystäväni nähden. Toisaalta en olisi halunnut, koska en halua hänelle huolta musta, en halua näyttää että mulla ei ole kaikki todellakaan hyvin. Tähän asti taas olin ollut niin kuin kaikki olisi hyvin, tai ainakin niin olin koittanut olla parhaani mukaan. En halua näyttää mun pahaa oloa, mutta en mahda mitään enään että sen kuulee, ja jotkut näkevät sen musta.

Ensimmäistä kertaa pitkään aikaan sain puhuttua jollekin edes vähän. Mä sain avattua suutani, sanottua pari sanaa mun olosta, puhuttua edes vähän. Onneks tää ihminen on mun tukena, mutta toisaalta en haluaisi vaivata, koska hänellä itselläkään ei mene mitenkään hyvin.

Haluisin jättää tän kaiken tällähetkellä taakse, lähteä pois. Mulla on taas vaan niin helvetin paha olla.

En tiedä edes mitä tähän kirjoittaa, en saa ajatuksia puettua sanoiksi.

 

 Herätessäni tunsin sen taas.
Se repii mua sisältä ottaen musta vallan.
Se ei päästä mua kahleistaan irti,
vaan pitää kynsillään kiinni.
Se vie multa hymyn ja naurun.
Koitan taistella sitä vastaan
-turhaan.
Paha olo, se vei mut tänäänkin.