Mulla on taas vaan niin paha olla. Koulu on lähtenyt taas käyntiin omassa ajatusmailmassa pyöriessä. Ei tästä mun elämisestä tule vaan mitään. En mä edes jaksaisi enään olla täällä, ei tää maailma ole mua varten. Mun elämään kuuluu ahdistus, paha olo ja syömishäiriö. Mitä muuta? -ei mitään. Mä olen tietämättäni taas ottanut etäisyyttä ihmisiin, se harmittaa. Tosin, huomasin sen kun olin kultani kanssa, en mä ollut se sama tyttö, joka on ennen mennyt kullan viereen, halunnut olla lähellä.Mulla on vaan tapahtunut jotain, miksi asia ei enään ole niin. EN teidä, toisaalta johtuu ehkä siitä että ahistaa olla minä, ahistaa olla tässä mun kropassa ja ajattelen että kukaan muukaan ei hyväksy mua tälläisenä, tai ainakaan tässä kropassa.
      
 Ajattelin , että jos olisin jonkun viikonlopun vaan ihan yksin, mutta luulempa että se ei jäisi siihen yhteen kertaan. Ei tarvitsisi miettiä miltä näyttää kun lähtee ulos, olisi aikaa itselleenkin ja pääsisin sentään lenkille kun haluaisin, eikä aika kuluisi vaan syödessä jossakin ja lihomassa.

Kaveri otti muhun eilen yhteyttä, sanoi olevansa huolissaan. Puhui tästä mun tilanteesta ja ehdotti osastoa perustelui, että se olisi mulle vaan parhaaksi.Ja se että hän sanoi sen mulle ja edes ehdotti sitä, johtui kaikki siitä, että on musta vaan huolissaan ja tahtoo mun parasta, näin hän kertoi. Saisin ehkä elämästäni kiinni. Hän sanoi, että mulla on taas sama tilanne kun viimeeksi, ja että kohta mä taas olen pakkohoidossa, jos ei mikään muutu.
Ei asia kuitenkaan ole noin, ei, en vaan halua uskoa sitä. En tiedä.