Taas ymmärrän miksi en halua olla kotona edes päivää. Olen tämän päivän kuunnellut vaan huutoa ja nipotusta joka turhimmastakin asiasta. En halua tulla edes kotiin, koska tiedän millaista täällä on, ja tiedän että täällä mun voimat katooa tyystin, kun olen muutenkin hajalla, ja sitten kuuntelen huutoa ja syyttelyä, ja että pilaan kaikkien muiden elämän täällä, kun olen 'tälläinen'. Pikkuhiljaa olen itsekin alkanut uskoa, että mä olen pilannut perheemme, mä olen se joka rikon perhettämme ja jonka takia kaikki menee pileen ja äidillä on paha olla. En mä haluaisi olla se, mutta mitä mä itselleni mahdan?

Heräsin tänään aamulla painajaisten jälkeen pahaan oloon. Jo heti aamusta ahdisti, itketti, olo oli, että mulla ei ole mitään miksi olisin täällä, ja miksi pysyisin täällä. En tiedä mitä tännekään enään kirjoittaisin, miksi edes kirjoittaisin. Asiat menevät kuitenkin joka päivä samalla tavalla kuin aina muulloinkin. Tosin, täällä saan kirjoitettua mieltä painavia asioita ylös, joka on pää asia Vaikka kukaan ei lukisikaan tämän tytön elämää, se helpottaa minua, että voin kirjottaa tänne...

Ruoka, ruoka on mulle taas aivan liian vaikea laitettava suuhun. Helpompi olla syömättä, juoda vettä ja täyttää mahansa sillä. Tuntuu vaan taas yllättävän ylivoimaiselta laittaa ruokaa suuhun, pahemmalta kuin koskaan ennen. Jos syön, tekee miele vaan oksentaa kaikki pois, mulle tulee kauhea ahdistus ja syyllisyydentunne siitä että söin. En tiedä, mutta ehkä se on totta, mitä ystäväni sanoi, että olen kohta samassa tilanteessa kuin silloin joskus. En ehkä fyysisesti, mutta henkisesti kyllä, ehkä enemmänkin kuin uskon.




Antaisin mitä vain, että mulla olisi edes yhden päivän ajan hyvä olla.