Mun pitäisi kai taas opetella sanomaan muille, että nyt en jaksa kuunnella heitä, että mä tarvitsen omaa tilaakin välillä. Kuuntelen muita...mietin omia asioita...palan loppuun, niin se vaan on taas alkanut mennä. Toisaalta taas tuntuu, että se on ihan turhaa sanoa että 'mä en jaksa nyt kuunnella,olen itse ihan loppu ja tarvitsen nyt omaa aikaa', koska olen kuitenkin niin sanonut, mutta ne sanat ovat vaan menneet ihmisten yli, ilman että ovat kuulleet niitä, ihan sama kun seinälle olisin puhunut.

Mulla on taas heräämisestä saakka ollut sh ajatukset päässä. Olen pyöritellyt kaikkea mahdollista päässäni. Käynyt läpi kaiken syömäni, laskenut kalorit, miettinyt minkä verran mun pitäisi liikku, vihannut taas kroppaani yhä enemmän ja enemmän. Äidin kanssa päädyin jo tappelemaan, kun hän laittoi ruokaa, ja satuin mainitsemaan kuinka paljon rasvaa laittoi paistinpannulle, ja että minä en ainakaan voisi syödä tuollaista ruokaa. Siinä sitten nälvimme toisiamme jonkun aikaa, ja lopulta minä painuin ulos rauhottumaan.
Olisi vaan niin helppoa että koulu alkaisi jo. Pääsisin asuntolaan, saisin vähän löysättyä hermojani ja etäisyyttä vanhempiini. Saisin jopa ehkä enemmän tilaa ajatuksille ja omalle elämälle. Kaipaan ehkä juuri nyt sitä, että saisin edes hetken olla yksin omien ajatuksieni kanssa, tai olla vaan ihan hiljaa kotona, katsoa vaikka ulos, ja vaan olla siinä  ilman että kukaan tulisi huutamaan, kerjäämään huomiota ym... Olla vaan välillä ilman ketään.



Mulla on nykyään harvoin hyviä päiviä. Ehkä hymyilen ja nauran kun olen kavereideni kanssa, mutta silti samalla sisälläni virtaa kyyneleitä ja pahaa oloa. Se paha olo on mun sisällä koko ajan, hymyilin tai nauroin sitten vedet silmissä, se on silti siellä. Mä en jaksa enää välittää tästä olosta, se alkaa olla jo yhtä mun kanssa. Vaikka tää paska olo ei tunnukaan mukavalta, tekis vaan mieli mennä jonnekin missä ei olisi ketään, itkeä tää kaikki ulos. Mutta mä en tee sitäkään, en itke, en puhu kenellekään, olen vaan ihan hiljaa oman oloni kanssa. Tiedän että se ei ole hyväksi mulle itselleni, mutta mitä muuta voisin, koska en osaa puhua.

Ikävä on vaikuttanut muhun huomattavasti, mun oloon, ruokahaluun -kaikkeen. Mulle on vaan tullut tajuton ikävä entistä poikaystävääni jonka kanssa erosimme, koska hän lähti maailmalle ja loppujenlopuksi päätti jäädä sinne. Ei, en haikaile hänen peräänsä, kaipaan vaan ystävänä häntä enemmän nyt, kuin koskaan ennen olen häntä kaivannut. Hän oli vaan mulle tärkein ihminen melkein neljä vuotta, vaikka vain seurustelimmekin vain vähän yli vuoden. Mulla on ollut olo, että mä tarvitsen häntä nyt enemmän kuin ketään muuta. Hän tietää musta kaiken, hän oli ainut joka näki pelkästä mun katseesta mun olon, tiesi mitä ajattelen, tiesi tarkalleen mitä mä käyn läpi. Mulla vaan on älytön ikävä häntä. Antaisin melkein mitä vain että saisin edes hetken olla hänen kanssaan, halata ja jutella.

Monikaan mun läheisistä ei tiedä millasta mun elämä on kaiken tämän kanssa. Tietää ehkä jotain, ehkä jotain mun ajatuksia, mutta ei kuitenkaan sitä totuutta mitä tämä oikeasti on, miltä musta oikeasti tuntuu, mitä pyörittelen päässäni ja miksi haluan täältä pois niin kovasti.